Tie selvä on ja marssi soi

Viikonloppu oli yhtä juhlaa. Sunnuntaina juhlittiin suomalaisen partion satavuotista taivalta perinteisessä Lounais-Suomen partiopiirin kevätparaatissa. Kankeista mielikuvista viis - paraati on kuulunut keväisiini jo vuodesta 1996, joten sitä ei voinut jättää väliin. Onneksi partio on paljon muutakin, mutta nyt esiinnyimme maailmalle näin.

Partioasuni on yleensä muuten paraatikunnossa ympärivuotisesti, mutta tummansiniset sukkahousut aiheuttavat joka vuosi päänvaivaa. Tälläkin kertaa syöksähdin Wiklundille sen auettua hakemaan viimeistä silausta. Sitten vaan marssirivistöön uusine sukkahousuineni. Siinä kelpasikin sitten hymyillä kilpaa auringon kanssa.

Lippukuntani Kaarinan Sädetytöt, Turku

Ai, että voi olla isosisko ylpeä pikkusiskosta, jolla on rytmitajua. Ja toki muistakin rumpaleista.



Järjestys pysyi yllä tukalissakin tilanteissa.

Ohimarssipaikka kerrankin toisesta näkökulmasta nähtynä.

Käveltyämme rytmikkäästi kaupungin halki oli partionjohtajien aika siirtyä kahvitilaisuuteen vpk-talolle - paikkaan josta viikonloppuni alkoi. Oli hauskaa nähdä taas paljon kavereita kerralla vaikka jossain vaiheessa pitkät juhlallisuudet alkoivat vähän jo väsyttääkin. Päätimme kuitenkin lähteä isolla porukalla yksissä tuumin syömään eikä kukaan oikein halunnut jättää juhlimista siihen. Menimmekin sitten vielä meille jatkoille syömään suukkoja. Seuraavana päivänä avattuani tietokoneen löysin aukeamassa olevat Johanna Tukiaisen fanisivut.





Tässä viikonlopussa oli sellainen kaari, että siitä saisi ainakin 95 pistettä ylioppilasaineesta.

Ps. 40 denierin navy-sävyiset sukkahousut hajosivat kantapäästä päivän päätteeksi. Perinne on muodostunut.