Tie selvä on ja marssi soi

Viikonloppu oli yhtä juhlaa. Sunnuntaina juhlittiin suomalaisen partion satavuotista taivalta perinteisessä Lounais-Suomen partiopiirin kevätparaatissa. Kankeista mielikuvista viis - paraati on kuulunut keväisiini jo vuodesta 1996, joten sitä ei voinut jättää väliin. Onneksi partio on paljon muutakin, mutta nyt esiinnyimme maailmalle näin.

Partioasuni on yleensä muuten paraatikunnossa ympärivuotisesti, mutta tummansiniset sukkahousut aiheuttavat joka vuosi päänvaivaa. Tälläkin kertaa syöksähdin Wiklundille sen auettua hakemaan viimeistä silausta. Sitten vaan marssirivistöön uusine sukkahousuineni. Siinä kelpasikin sitten hymyillä kilpaa auringon kanssa.

Lippukuntani Kaarinan Sädetytöt, Turku

Ai, että voi olla isosisko ylpeä pikkusiskosta, jolla on rytmitajua. Ja toki muistakin rumpaleista.



Järjestys pysyi yllä tukalissakin tilanteissa.

Ohimarssipaikka kerrankin toisesta näkökulmasta nähtynä.

Käveltyämme rytmikkäästi kaupungin halki oli partionjohtajien aika siirtyä kahvitilaisuuteen vpk-talolle - paikkaan josta viikonloppuni alkoi. Oli hauskaa nähdä taas paljon kavereita kerralla vaikka jossain vaiheessa pitkät juhlallisuudet alkoivat vähän jo väsyttääkin. Päätimme kuitenkin lähteä isolla porukalla yksissä tuumin syömään eikä kukaan oikein halunnut jättää juhlimista siihen. Menimmekin sitten vielä meille jatkoille syömään suukkoja. Seuraavana päivänä avattuani tietokoneen löysin aukeamassa olevat Johanna Tukiaisen fanisivut.





Tässä viikonlopussa oli sellainen kaari, että siitä saisi ainakin 95 pistettä ylioppilasaineesta.

Ps. 40 denierin navy-sävyiset sukkahousut hajosivat kantapäästä päivän päätteeksi. Perinne on muodostunut.

Proffikset sanoinkuvaamattomasti

Päivä 1

Ensin käydään kampaajalla tai vaihtoehtoisesti opiskelijakampaajalla. Tukkaan saatetaan lisätä vähän irtohiuksia.

Sitten mennään vpk-talolle, jossa sijaitsee hieno iltajuhla. Pöytäseura on etukäteen plaseerattu ja voi käydä tuuri, niin kuin nyt kävikin.

Oltuaan pois vain kolme kuukautta saa aiheutettua lukuisia onnellisia jälleennäkemisiä.

Nähdään muiden kaupunkien (ja jopa maiden) edustajia. Poseeraamisen alkeet oppii hetkessä.

Ihastellaan pukuloistoa ja käydään moikkaamaassa parvella kavereita.

Ohjelmassa on paljon puheita ja sellaista. Aina välillä lauletaan. Illan pimetessä tunnelma käy salamyhkäiseksi ja lopulta esiin marssiin viheltävä salaseura vihkimään komentajia ja mitä niitä nyt oli. Kaiken kruunaa tanssi, joka tänä vuonna oli harmillisen vähän vanhojentanssipainotteista. Ilta päättyy jatkoilla salaisessa paikassa, jonne on bussikuljetus. Bändin ja yöpalan välissä ei ole jäänyt aikaa valokuvata.

Päivä 2

Koko juhlien tiukin hetki on kello kahdeksalta lauantaiaamuna. Saapuessaan Medisiinan eteen yhdeksäksi ymmärtää, miksi kannatti herätä. Tänä vuonna silliksen teemana oli turismi.

Meillä oli Jaakon kanssa sellaiset ajankohtaiset teema-asut. (Minulla on tuolla selässä vielä kyltti Eyjafjallajökull, ettei tarvitse yöunia menettää niin kuin minullekin joskus käy Fingerpori-sarjakuvaviihteen kanssa.)

Sinkkipasta on hauska juttu ja niin olivat monet asutkin. Riittävän hyvän (ja ajankohtaisen) tajuaa vasta huomenna.

Sillis eli silliaamiainen nautittiin Ruissalon paviljongissa Milkman Dan -yhtyeen viihdyttäessä. Hyvin viihdyimme.

Silliksen jälkeen matkattiin kuumassa bussissa toiselle puolelle maapalloa Rymättylään saunomaan. Pomppulinna vetoaa moniin enemmän kuin itse sauna. Makkaraperunoiden jälkeen tehtiin toinen maailmanympärimatka Tivolille, jossa myös sauna lämpesi. Jotkut jatkoivat pidempään kuin toiset.

Kuvien tekijänoikeudet ovat tällä kertaa Jaakon, mutta ihan luvan kanssa julkaistuja.

Pakko päästä Suomeen

Viime viikon keskiviikkona rantauduin Suomeen laskeutumisen sijasta. Voin nyt jakaa kanssanne vähän tulivuoripölynkatkuisen matkani nousuja ja laskuja. Kommelluksia tältä matkalta ei puuttunut, sen takasivat jo yksi purkautunut tulivuori, suljettu Pohjois-Eurooppa ja ihan oma pää.

Sunnuntaina ostin äidin kehotuksesta laivalipun Tukholmasta Turkuun. Maanantaina marssin Göteborgin Centralstationin lipunmyyntiin jonon jatkoksi. Saapuessani paikalle jonostusaikaa luukulle oli keskimäärin tunti. Ystävällinen setä tarjosi minulle kuitenkin aiemman jonotusnumeron, joten pääsin tiskille noin viiden minuutin kuluttua. Lipunmyyjä ei tehnyt vain työtään vaan oli erittäin ystävällinen. Ruotsissa yritetään täyttää viimeiset junapaikat nuorilla, opiskelijoilla ja vanhuksilla - heille myydään lippuja puoleen hintaan alkaen 24 tuntia ennen lähtöä. Myyjä siis pyysi minut takaisin kahdenkymmenen minuutin kuluttua, jotta hän voisi myydä lipun puoleen hintaan. Häkeltyneenä palvelualttiudesta lähdin palloilemaan Pressbyrånille ja palasin samalle tiskille ostamaan lippuni. Sj 1 - VR 0

Tiistaiaamuun mennessä olin pakannut tavarani ja varannut Flexlinjen kuljettamaan itseni lähimmälle laiturille Styrsöllä, sillä tavarat painoivat suunnattomasti. Keskuksesta ilmoitettiin, että minun pitäisi lähteä 45 minuuttia ennen laivan lähtöä, jotta ehtisin varmasti laivaan. Olin ainoa matkustaja ja juttelin mukavia kuskin kanssa. Hän tarjoutui viemään minut toiselle laiturille, jottei minun tarvitsisi odotella niin kauaa. Kuinka ystävällistä, ajattelin. Donsöllä sitten odotellessani laivaa mieleeni hiipi ajatus matkalipuista. Apua - missä ne ovat? Kaivoin kaikki laukut läpi tajutakseni, että olin jättänyt liput huoneeseeni. Siitä sitten soittamaan Birgitalle. Hän oli tietysti lähtenyt käymään jossain, mutta onnekseni hänen ystävänsä oli vierailulla ja sattui vastaamaan puhelimeen. Siinä sitten selitin ruotsiksi, mistä lippuni löytyivät ja jouduin nöyrästi pyytämään, että joku toisi liput laiturille. Herick lähtikin sitten porhaltamaan lippujen kanssa ja sain ne lopulta. Onneksi olin lähtenyt varmuuden vuoksi yhteen aikaisempaan laivaan, joten ehdin tällä myöhäisemmälläkin. Olin yhtäaikaa nolo ja kiitollinen.

Junamatka Tukholmaan olikin sitten jo rauhallisempi matka, mutta pääkaupungin rautatieasema tuotti päänvaivaa. Olisin mennyt mielelläni Siljan bussilla, mutta en tähän päivään mennessä ole saanut selville, mistä bussi lähtee toiseen suuntaan. Seikkailin siis ympäri asemaa milloin kulkien bröllopentreestä ja milloin ähkien matkalaukkua ylös-alas portaita. Päädyin kuitenkin käyttämään tunnelbaanaa ja se osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Reittihän oli tuttu aiemmilta reissuilta. Satamassa asiat sujuivat kuin rasvattu - tsek-innin sai tehtyä painamalla yhtä nappia. Lopun ajan vaihtelin tulivuoritarinoita tuntemattomien kanssamatkustajien kanssa ja katselin läppäriltä Saaristolaislääkäriä. Laivalla oli joku muukin ja se pääsi lähtemään vasta puoli tuntia myöhässä. Kävin vain syömässä kahvilan lihapullapuffetissa ja käännähtämäss taxfreessa, mutta väsymys oli liian kova. Oma neljän hengen hyttini otti väsyneen matkalaisen mukavaan syleilyynsä.

Aamulla satamassa minua olivat vastassa Jaakko ja Kupla. Kotona oli valkoista ja rauhallista. Turku tuntui pieneltä ja rumalta, mutta se ei haitannut.

Hyvää partioviikkoa!

Facebook on täyttynyt viime päivinä partiomyönteisistä jutuista. (En ole muuttanut kantaani Facebookista napatuista uutisista saati Fb-journalismista, mutta kun julkaisukanavani on netti, sallittakoon pieni lipsahdus tällä kertaa.) Se on hienoa. Ei jäädä surkuttelemaan jäsenmääriä ja mummojentalutusmielikuvia vaan sanotaan reilusti, että jokainen on paras mainos partiolle. Tullaan ulos kaapista partiopuku päällä ja käydään ensimmäisinä eurooppalaisina Mt Baden-Powellin huipulla. Huivitetaan patsaita. Ollaan reilusti partiolaisia. Minäkin pääsin kertomaan vaihtokavereille, ettei partiolla ole uskonnollista taustaa vaan meidän Jamboreilla, maailmanleireillä, on samassa paikassa vuorotellen mm. hindujen, muslimien ja ekumeenisten kristittyjen uskonnollisia toimituksia. Ja että partio on maailmanlaajuinen rauhanliike, joka perustuu kunnon kansalaisten kasvattamiseen. Se kuulostaa todella hienolta. Se on uskomattoman hienoa.

Mitä partio sitten on konkreettisesti? Kysymykseen saa yhtä monta vastausta kuin on vastaajia. Eräs hyvä kurssitoverini saattaisi sanoa, että se juttu, joka täyttää Vernan kalenterin. Toinen voisi vastata, että sellainen tosi rasittava juttu, josta ne vaan koko ajan puhuu keskenään oudoilla sanoilla. Minulle partio on opettanut paljon retkeilystä, mutta myös avannut ovea maailmalle. Partio on vastuunkantoa, mutta myös hauskanpitoa. Me käymme viikonloppuretkillä metsässä, rakennamme viikoksi leirin ja asumme teltassa. Meillä on myös viikoittaista toimintaa, jolloin voimme vaikka opetella puukon käyttöä tai käydä suunnistamassa. Joskus leivomme ja askartelemme. Ainakin osaan tarvittaessa sytyttää takan, se on hienoa. Voimme lähteä toiselle puolelle maailmaa leirille tai tutustua kulttuureihin ihan vain kololla. Kaikki perustuu nousujohteisuuteen ja nuorillekin annetaan vastuuta ja myös mahdollisuus epäonnistua.

Aion nyt kerrankin vain keskittyä suitsuttamaan partiota. Sen on oltava jotain todella hienoa, sillä se on pitänyt minua otteessaan jo kohta viisitoista vuotta. Onkin aika viettää jonkin sortin taiteilijajuhlaa. Samana vuonna juhlivat kaikki Suomen partiolaiset partion satavuotista taivalta Suomessa. Tänään jatkan juhlintaa Lounais-Suomen partiopiirin kevätparaatissa Turun kaduilla, kunhan ehdin vain hakea uudet sukkahousut kaupasta.

Loistokasta partioviikon jatkoa ja mahtavaa suomalaisen partion juhlavuotta!
Partiovasemmalla,
Verna

Askkaos

Äiti ja Roosa eivät siis koskaan päässeet lähtemään Ruotsiin, joten heräsin perjantaiaamuun ilman suunnitelmia. Kunnon teekupilliset vähän piristivät, mutta mieli oli apea vailla päämäärää. Luin päivän Göteborgs Postenia ja siellä esitelty komissaatio Vinterin Göteborg innosti vähän. Haluan nähdä vielä kaupungin eteläkärjen hiekkadyynit. Birgitta kertoi, että sinne voisi pyöräillä. Todellinen päivänpiristäjä oli kuitenkin äidin puhelu, sillä sovimme, että voisin mennä kaupunkilomalle hotelliin, joka oli varattu minulle. Siitä joutuisi joka tapauksessa maksamaan suuren osan. Johan tuli kinttuihin vipinää, kun pääsin sittenkin pakkaamaan.

En ollut kuitenkaan ainoa, jonka suunnitelmat menivät mönkään lentokiellon takia. Sannillekin piti tulla kaveri vierailulle Suomesta. Yhdistimme sitten voimamme ja keksimme kaikkea kivaa. Kävimme Göteborgin kaupunginmuseossa aistimassa kaupungin historiaa. Paukahdimme suoraan jonkun näyttelyn avajaisiin ja meille oli jäänyt vielä tarjoilujakin. Kunnon kuokkavieraina nappasimme koktailpaloja ja vissyvettä, ei se sentään sen ihmeellisempää ollut.

Sanni, minä ja meidät tänä viikonloppuna yhteen saattanut tupruttaja.

Menimme myös Luonnonhistorialliseen museoon, joka olikin sitten menestys. Hyönteisnäyttelyt olivat aikansa eläneitä ja ötökät tietenkin ällöttäviä. Malaria- ja unitautivitriinit herättivät lisäkysymyksiä, joihin tekstit eivät osanneet vastata. Päätimme siirtyä suoraan yläkerran täytettyjen eläinten osastolle. Australialaiset otukset olivat valtavan pelottavia kuolleinakin. Kammottavia eläimiä olivat lentävät koirat, joita en pystynyt edes katsomaan sekä sellaiset dinosaurusten jälkeläisiltä näyttävät panssarioliot. Apinoista puhumattakaan. Seepra oli niin elävän ja kauniin näköinen. Sen turpaa olisi melkein tehnyt mieli silittää. Afrikannorsu ja kirahvi olivat valtavia, kuten myös hirvi. Museon erikoisuus oli kuitenkin maailman ainoa täytetty sinivalas. Kyseessä oli vain poikanen, mutta sekin täytti koko huoneen. Aiemmin valaan suuhun oli päässyt, mutta tarinan mukaan joku pariskunta oli pysäytetty mahasta intiimillä hetkellä. Nyt suu oli suljettu.

Hotelli itsessään oli todella mukava. Hintaan kuului totta kai suosikkini: hotelliaamiainen. Tämän lisäksi saatoin käyttää hotellin kuntosalia ja rentoutumisosastoa saunoineen. Huoneesta löytyi telkkari ja vedenkeitin sekä langaton netti. Otin tietysti kaiken ilon irti. Sain siis jotain kompensaatiota, mutta eihän silti seuralaisten puuttumista korvannut.

Elämme jännittäviä aikoja, ystäväni. Kai nyt on aika paljastaa vähän ensi viikon suunnitelmiani. Olisin lähdössä Suomeen pikavisiitille torstaina. Lennot oli jo kauan sitten buukattu ja enää piti olla jäljellä pakkaaminen. Nyt selaan tunnin välein eri lähteitä tuhkapilven tilasta. Hyvähän minun on olla täällä Ruotsissa, kun täältä pääsee oikeasti poiskin. Hankalaksi tilanteen tekee se, etten tiedä, avataanko lentoliikenne ennen torstaita tai torstaina. Jos en käytä meno-paluun ensimmäistä osuutta, normaalitilanteessa lippu mitätöityy. Travellinkille lienee turhaa soittaa ja sähköpostivastaus luvataan kahdessa arkipäivässä. Samaan aikaan lippujen hinnat kallistuvat ja laivojen hyttipaikat menevät. Minun varmaan pian täytyy tehdä niin, että ostan takaisinmaksettavan junalipun ja varaan halvimman naispaikan laivasta. Siinä tapauksessa menetän vähiten rahaa, jos ilmatila avataan ennen torstai-iltapäivää. Kukakohan mahtaa olla tässä tilanteessa etuoikeutettu paikkaan lennolla? Se, joka on odottanut lentoaan torstaista vai se, jolla on lippu juuri kyseiselle lennolle…

Minulla on nyt todella monta syytä, miksi haluan takaisin Suomeen. Eikä vähiten tämä peruuntunut tapaaminen. Kummallisinta on tämä, etten oikein tiedä, olenko jumissa vai en.

En käytä enää koskaan sanontaa ei kahta ilman kolmatta. Koputan vain puuta, pelkään pahinta ja toivon parasta.

Voi Islanti, minkä teit

Minun piti olla eilen aikaisin kotona, jotta olisin päässyt nukkumaan aikaisin, jotta olisin päässyt vastaan rakasta äitiäni ja armasta siskoani. Ohjelmassa piti olla shoppailua, ratikalla ajoa, Universeum, kahviloita, Göteborgin nähtävyyksiä, ehkä lohivoileipä ja lopulta saarikierros. Tätä oli odotettu.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Kesken ruotsintunnin saan Mummolta viestin, että tulivuori purkautuu Islannissa ja että joku lentokenttä on suljettu. Sitten Äiti yrittää soittaa ja lähettää viestin. Lento myöhästynee iltapäivään. Tässä vaiheessa huokaisen, sillä saan nukkua vähän pidempään huomenna. Sitten äiti soittaa uudelleen kertoakseen, että Suomen ja Ruotsin ilmatila on suljettu. Purkauksen kestosta ei ole tietoa eikä vaihtoehtoja oikein ole. Tulen murheelliseksi, sillä olen todella odottanut viikonloppuamme. Lisää tietoa olisi kuitenkin luvassa perjantaiaamuna.

Aamulla herään äidin puheluun: lentokielto jatkuu lauantaihin, joten yritys matkustaa Ruotsiin peruuntuu. Olo on epätodellinen. Miten näin voi käydä ja juuri nyt? Alakuloisena nousin sitten kahdeksan aikoihin keittämään teetä. Selasin kaikki sivut Helsingin Sanomista Finnairin kautta Finaviaan. Tätä viikonloppua ei pelasta enää mikään, mutta tulevia koitoksia pohdin. Jos joka päivä tulee uusi tieto, että ilmatilat ovat suljettuina ties kuinka pitkään. Uutisissa tutkijat esittävät hurjia skenaarioita.

Olen kuitenkin onnekseni Ruotsissa ja matkat eivät ole pitkät vaikka menisi junalla ja laivalla. Odotellessa ja ihmetellessä voi vaikka soittaa Egotripin Maailmanloppua odotellessa. Jotenkin ironisesti minulla sattuu olemaan kesken Tove Janssonin Kometen kommer (Muumipeikko ja pyrstötähti). Ja kyllä tässä käy vähän sääliksi lempimaatani Islantia. Sieltä ole tullut vähään aikaan hyviä uutisia. Olen nyt vain vähän katkera tuolle kalanmuotoiselle saarelle, mutta eihän niille mitään mahda. Luonnonmullistuksille siis.

Kuvan tulivuorella ei ole oikein mitään tekemistä yhdessä yössä kuuluisuuteen nousseen Eyjafjöll-tulivuoren kanssa.


Huomaa epäilevä katse kraateriin.


Vulkaanista kaasua, jolla ei myöskään ole (tunnettuja) kytköksiä kiukuttelevaan Eyjafjölliin. Arvon vulkaaninen toiminta, nyt alkaa riittää.

Mysteeri

Lauran lähdettyä yksi komuunin huoneista jäi tyhjäksi. Täällä lappasi porukkaa pällistelemässä mahdollista uutta kotiaan. Uudeksi asukkaaksi valikoitui italialainen geologi Michele. Hänen piti saapua pääsiäisen jälkeen ja kyselimme Herickin kanssa toisiltamme vuorotellen, koska hän saapuisi. Lähetin jopa Birgitalle viestin, jossa tiedustelin uuden asukkaan saapumista. Ei minua tulokkaan saapuminen muuten kiinnostanut kuin sen varalta, että hän saapuisi myöhään yöllä ja saisin pienen slaagin yöllisestä hiipparista. Vaikka saari on yhtä turvallisen oloinen kuin Yläne öisin (miinus sudet), kyseessä on kuitenkin suurkaupunki ja minusta ei ole mukavaa olla yksin omakotitalossa jonkun hiippaillessa sisään.

Sitten lähdinkin jo perjantaina Osloon eikä hepusta kuulunut, ei näkynyt. Saavuttuani takaisin pihalle oli ilmestynyt iso keltainen kärry. Kyselin Herickiltä, oliko asukki jo saapunut. Sain kuulla, että ilmeisesti Michele oli jo saapunut, sillä kaikki hänen tavaransa oli jo levitetty ympäri asuntoa. Jopa jääkaappi oli täytetty, mutta Herick ei ollut nähnyt vilaustakaan tyypistä. Ajattelin, että ehkä hän saapuu vielä illalla.

Maanantaina kotiin saapui Birgitta. Hänkään ei ollut kuullut tyypistä mitään, mutta oli luottavaisin mielin: "meillähän on täällä hänen tavaransa panttina". Tiistaina kuistilta löytyi puoliksi juotu viinipullo, pöydältä käytetty isoisän lasi ja Birgitta huomasi, että joku oli käyttänyt puugrilliä. Hän tietysti kyseli, olivatko ne minun jäljiltäni, vaan eiväthän ne olleet. Nimesimme tyypin mysteriska manneniksi. Lopulta Birgitta pohti, olisiko vuokralaiselle mahtanut käydä jotain, kun tyyppiä ei näy, ei kuulu, mutta kaikki tavarat ovat paikallaan.

Silloin Birgitalle tulikin viesti vastaajaan ja selvisi, että italialaisvahvistus olikin viettänyt aikaa tyttöystävänsä luona ja oli tulossa kotiin. Mysteeri oli ratkaistu ja kämppis saapui kämppäänsä. Saa nähdä miten neljän ihmisen yhteiselo alkaa sujua. Toivottavasti rauhanomaisesti.

Kaupunkikokemukset – aurinkoinen Oslo

Loistava matkaseura ja kuorsaava setä

Koskaan ei Oslo ole ollut vielä näin lähellä, paitsi silloin kun teimme välilaskun lentokentälle matkalla kotiin joskus yli kymmenen vuotta sitten. Kolmas kerta toden sanoi ja tiimimme Sanni, Sanna ja Verna pääsi kuin pääsikin maailman kuudenneksi kalleimpaan (pää)kaupunkiin. Matkustimme mukavasti (niin mukavasti kuin bussilla melkein koskaan voi matkustaa) bussilla suoraa Götiksestä Osloon. Menomatkan bussissa olisi ollut jopa langaton netti, mutta viihdytimme toisiamme keskustelemalla ja seuraamalla kuorsaavaa setää takapenkillä.

Ensivaikutelma naapurimaamme pääkaupungista ei ollut ruusuinen. Keskusta oli G-borgiin verrattuna pääkaupunkimainen eikä kovin miellyttävä. Monissa paikoissa nenän valtasi Erikeeperin tuoksu ja oslolaisten imppaajien määrästä tuli kestovitsi matkalla. Hotellimme onneksi löytyi suhteellisen helposti keskeltä työmaata, mutta onneksi tilanne oli etukäteen tiedossa. Respan poika oli varsin valju ja vaikutti enimmäkseen siltä, että hän olisi työskennellyt useamman yön tai ainakin vuorokauden putkeen. Ensimmäisenä iltana kiertelimme lähikortteleita ja päädyimme iltapalalle Mäkkäriin. Siellä saattoikin sitten ihmetellä juustopurilaisen hintaa.

Liikennevaloissa varmistetaan viestin perillemeno

Lauantai valkeni pilvettömänä auringonpaisteena ja lastasimme mahamme täyteen energiaa hotelliaamiaisella. Ruskea juusto oli erikoinen kokemus, mutta muuten aamupala noudatti perinteistä linjaa. Oli ihanaa vain hakea lisää leipää, kun lisukkeet olivat valmiiksi siivutettuja. Näillä eväillä oli hyvä jatkaa tutkimaan kaupunkia. Kävelimme keskustan halki Kuninkaanlinnalle, joka oli hienoinen pettymys - olin odottanut edes vähän suurieleisempää kuin Suomen presidentinlinna. Onneksi muutama vartiosotilas sentään käyskenteli hassuissa hatuissaan linnan edessä.

Kuninkaanlinna

Seuraavaksi suuntasimme Vigelandin puistoon, jossa on valtavasti erilaisia ihmispatsaita. Puisto oli täynnä ihmisiä, jotka paistattelivat päivää kanssamme. Joku oli jopa uskaltautunut piknikille. Nälkä alkoi kuitenkin jo uhkaavasti vaania ja päädyimme etsimään ruokapaikkaa. Klassinen matkailmiö tuli tutuksi: käveltiin ympäriinsä etsien sitä oikeaa ja lopulta oltiin niin väsyneitä, että mikä tahansa olisi voinut kelvata. Onneksi tuolla väsyneellä hetkellä törmäsimme Bolivariin, trendikkäästi sisustettuun kahvila-ravintolaan. Ruuan hinta yllätti kerta toisensa jälkeen, vaikka olimme totta kai kuulleet varoitukset hintatasosta. Ceasar-salaatti maksoi lähemmäs 20 euroa, joten ulkona syöminen ei houkutellut erityisesti yhden kerran jälkeen.

Cafe Bolivar

Ravittuina jatkoimme kaupungin valloittamista jalan ja haimme jälkkäriksi jätskiä ja vohvelin ja lähdimme rantaan istuskelemaan puistonpenkille. Tarkkailimme oslolaista katumuotia ja totesin, että ruotsalaiset ovat keskimäärin tyylikkäämpiä ja he myös seuraavat enemmän pintamuotia. Converset olivat selvästi tulossa Osloon, mutta siellä piti pintansa myös lenkkarit kaupunkikenkinä. Siis sellaiset juoksulenkkarit tai sitten mallia Nike ja neljä pyöreää iskunvaimenninta näkyvillä kantapään alla. Trikoissa eil leggingseissä mentiin huomattavasti pidemmälle kuin Suomessa aikanaan (en toki tiedä, mitä kevät on nyt siellä saanut aikaan), sillä paita ei enää peittänyt takamusta vaan trikoopeppuja pyöri ympäriinsä valtoimenaan. Eräät seepratrikoot jäivät ikimuistoiseksi näyksi verkkokalvoille ja sieltä pidemmälle.

Oslo by night huoneestamme 12. kerroksesta nähtynä

Illalla jatkoimme kotipileillä hotellilla. Yrittäessämme sisään ovesta yksikään avainkorteista ei toimi. Väsyneenä raahaudumme kaksitoista kerrosta alaspäin hissillä ja aneeminen poika respassa aktivoi korttimme uudestaan. Raahaudumme takaisin ylös ja potkaisemme kengät jalasta. Pileisiin tarvittiin myös musiikkia ja kun olin raahannut koneen mukaan, sieltä sitä oli hyvä kuunnella. Tarjolla oli langaton netti, johon tarvittiin salasana. Saadakseen koodin tarvittiin seuraavat toimenpiteet: 1) soita respaan, lamaantunut poika vastaa, 2) kysy koodia, saa vastaukseksi: ”Se löytyy televisiosta”, 3) käy television joka ikinen kanava läpi, 4) hermostu ja suutu (ainakin mielessäsi), 5) vedä henkeä, 6) soita uudestaan ja saa vastaus: ”Ai, et löydä televisiosta, no, annan sinulle koodin…” ja 7) kirjoita koodi ylös ja kirjaudu nettiin, helppoa ja kätevää.

Oslon oopperatalo ja koko matkaseurue. Oltiin me siellä!

Lauantai-ilta meni yllättävän myöhään jutellessa kaikesta maan ja taivaan välillä. Sunnuntaina aurinko paistoi taas kirkkaasti ikkunasta. Aamupaln jälkeen oli jo aika luovuttaa huone, mutta onneksi saimme jättää tavarat säilytykseen respaan. Tallustimme autioilla kaduilla ennen kahtatoista ja löysimme sattumalta Oslon hienon oopperatalon. Suunnitelmissa oli myös vierailla Nobelin rauhankeskuksessa, jossa sijaitsee Nobel-museo. Kingistä Obamaan –näyttely oli käynnissä viimeistä päivää, joten opiskelijat pääsivät ilmaiseksi museoon. Sokerina pohjalla oli vielä hintaan kuuluva englanninkielinen opastus museossa. Totesimme saavamme museosta enemmän kuuntelemalla kuin itse lukemalla tauluista. Kolmen vartin kierros osoittautui mielenkiintoiseksi, vaikka opas välillä keskittyikin liikaa Alfred Nobelin rakkauselämään. Meille selvisi myös, miksi Obama sai palkintonsa. Herra Nobelilla oli kolme kriteeriä rauhanpalkinnon saajalle. Hänen oli täytynyt lisätä veljeyttä ihmisten välillä, vähentää sotilaiden määrää ja osallistua aktiivisesti rauhankonferensseihin. Obama on yhdistänyt kansaa ja lähentänyt eri kansanryhmiä . Hän on ottanut ydinasekysymykset uudestaan esiin ja vähentämässä niiden määrää. Ja hän on puhunut YK:ssa, joka nähdään nykyajan pysyvänä rauhankonferenssina.

Nobel Fredssenter

Museokaupassa olisi ollut vaikka mitä hienoa, kuten vauvanvaate, jossa luki: ”Nobelin rauhanpalkinnonsaaja kandidaatti” (anteeksi huono suomennos, en tarkalleen muista, mitä paidassa luki englanniksi). Ostin tiskirätin, jossa lukee: ”Happiness is not something ready made. It comes from your own actions. Dalai Lama”. Rauhanpalkinnonsaajilla on ollut paljon hienoa sanottavaa. Ainoa miinuspuoli kaupassa oli se, että kaikille muille 2000-luvun nobelisteille oli oma postikortti, mutta Mara oli kylmästi jätetty pois. No ei sitä Obama-korttiakaan löytynyt. Täytyy toivoa, että Mara oli vain tilapäisesti loppu suuren suosion vuoksi.

Loppuun vielä kuvasarja "näin opit paikallisilta":

Bongaa sopiva tietämätön opettaja ja kummallinen tapa.

Kokeile itse perässä.

Voila! Opit käyttämään supermarketin leivänsiivuttajaa.

Erilaisia elokuvaelämyksiä

Göteborgin kaupunginkirjaston elokuvavalikoima on tosi hyvä ja pääsiäisen jälkeen hyllyt suorastaan notkuivat erilaisia leffoja ympäri maailmaa. Dvd:n tai Vhs-kasetin (luit oikein, Birgitalla on hyvin toimiva videonauhuri ja videovalikoima on parhaimmillaan vähän vanhemmissa elokuvissa) saa lainaksi kolmeksi vuorokaudeksi, joten suurin osa leffoista tuli tiistaina kirjastoon päätyäkseen taas lainattavaksi. Valitsin mukavan tasapainoisen elokuvalajitelman: Milk, 101 Reykjavik, Happy-Go-Lucky ja Saawariya.

Milk kertoo tositarinaa Harvey Milkistä, joka oli Yhdysvaltain ensimmäinen avoin homopoliitikko. Elokuvassa kuvataan hienosti hänen luomansa homoliikkeen edistystä ja kuitenkin sitä, miten politiikassa menestyminen vaatii ensin häviämistä monissa vaaleissa ja yhteistyötä monen eri ihmisryhmän välillä. Tuli ihan mieleen yksi kevät, joka tuli vietettyä Politiikan perusteet -kirjan kanssa. Elokuvalla on karmea loppu (eikä tämä ole loppuratkaisun pilaamista, se lukee ihan takateksteissä, jotka olivat ruotsiksi ja loppu säilyikin minulle yllätyksenä, kun en jaksanut tekstiä lukea), mutta jäljelle jää kuitenkin toivo. Harvey Milk saavutti elämällään jotain hyvin tärkeää. Elokuva ei mielestäni kuitenkaan syyllisty liioitteluun, vaikka kaikki ainekset siihen olisivat tarjolla.

Hollywood-elokuviin tottuneena islantilainen 101 Reykjavik oli virkistävä kokemus. Leffan päähenkilönä pyörii äitinsä kanssa asuva Reykjavikiläinen tyhjäntoimittaja, joka viettää suurimman osa elämäänsä bilettäen. Ihmissuhteet tuovat ongelmia ja rakkaus on tämänkin elokuvan moottori. Bileet ovat villejä ja katsojana koinkin enimmäkseen, että olin vain onnellinen seuratessani elokuvaa sohvalta eikä minun tarvinnut olla siellä mukana. Maisemat, silloin kuin ulkona käytiin, olivat islantilaiseen tapaan mahtavia. Pieni ajatus jäi kytemään, että pitäisikö tämä lukea kirjana vai siirtyä johonkin toiseen suoraan. Tarina on nyt jo tuttu. Sama ongelma toistuu usein elokuvan ja kirjan välillä.

Leffakimaran tylsimmäksi pätkäksi osoittautui Happy-Go-Lucky. Kolmekymppinen Poppy elää vapaata sinkkuelämää kämppiksensä kanssa ja vitsailee rasittavalla tyylillä kaikille mahdollisille vastaantulijoille. Juoni ei ole kovin kummoinen kahden tunnin elokuvassa, mutta elokuvan vahvuuksia ovat tilannekuvaukset. Ahdistavuus on käsin kosketeltavaa, kun Poppyn sisko ripittää tätä vääristä elämäntavoista muiden seuratessa myötähäpeissään hiljaa. Kohtaaminen hullun kadunmiehen kanssa taas on pelottava ja jännittävä. Sairas autokoulunopettaja on kauheudessaan hyvä hahmo ja toimii hepsankeikka-Poppylle hyvänä vastapainona. Hahmot ovat kyllä hyvin näyteltyjä ja Poppykin lopulta ärsyttävyydessään ihana, joten elokuva ei sinällään jätä kylmäksi. Juoni vain on ohut ja kokonaisuus jää kasaksi hyviä ja vähemmän hyviä kohtauksia.

Olin pitkään yrittänyt löytää oikean Bollywood-elokuvan. Kerran olin jopa varannut elokuvan kirjastosta, mutta unohdin hakea sen. Epäonni loppui, kun pääsiäisen jälkeen hyllyssä katseeni liimautui Saawariya:n. Tarina perustuu itse Dostojevskin novelliin White Nights. Elokuva oli juuri sitä, mitä olin odottanut Bollywoodilta: suuria tunteita, melodramatiikkaa, ylinäyttelemistä, tanssikohtauksia, lauluja ja väriloistoa. Oikeastaan se tarjosi myös vähän enemmän: karmivan sadunoloisen yömaailman. Saawariya oli lavastettu öiseen, hieman Venetsiaa muistuttavaan kaupunkiin, jonka pienet kujat olivat karmivan autioita. En ole montaa Tim Burtonin elokuvaa nähnyt, mutta tässä elokuvassa oli jotenkin samanlainen henki. Tanssikohtaukset olivat kyllä kuin toisesta maailmasta. Suosikkejani olivat moskeijan pihalta alkanut valkopukuisten miesten tanssi ja koominen päähenkilön pepunpyöritys pyyhe päällä.

Elokuvakimara tuli tarpeeseen, sillä oli mukava paeta vähän loma-arjen ulkopuolelle. Tänään jatkuu ruotsinkurssi ja se tarkoittaa pehmeää laskua arkeen. Viikonlopuksi on tiedossa elämyksiä, mutta niistä lisää myöhemmin.

Mummoilua

Olen usein haaveillut neuleblogin perustamisesta. Löysin kyseiset blogit kesällä 2005 tai 2006. Aika monta vuotta on siis tullut luettua ja katseltua muiden käsitöitä. Samalla olen huomannut, että ihmiset jakavat elämästään monenlaisia asioita täysin vieraiden ihmisten kanssa. Olin hyvin lähellä itsekin perustaa blogin jo heti blogit löydettyäni. Onneksi olin hieman epäilevä ja estynyt ja jätin sillä kertaa väliin. En olisi kuitenkaan jaksanut päivitellä samoista aiheista, kuten villasukista, joita enimmäkseen teen. Toisaalta olisi ollut koko ajan sellainen olo, että nyt täytyy saada jotain täytettä blogille. Siksi vaihtobloggaminen onkin mahtava juttu. Voin kokeilla mitä tahansa blogigenreä omalla tavallani olematta tässä asiassa monomaani.

Nyt on kokeiltu muotiblogia, kirjoiteltu ruuasta, jaettu matkakokemuksia ja valotettu kulttuurikokemuksia, muun muassa. Valokuvaaminen (ja jopa video) on ollut usein pääosassa. Perusvaihtobloggaamista unohtamatta. Mitä on vielä kokematta? Keväistymisilmiö lähtee politiikkaan? Alan sisustaa, kirjoitan rakkausrunoja, rakennan nukkekodin vai kenties hankin blogieläimen (Dumlen ja hämähäkkien seuraksi)? Ehei, tällä kertaa palaan juurille ja bloggaa käsitöistä, erityisesti neuleista.

Opin neulomaan kunnolla vasta yläasteella, sillä ala-asteella olin valinnut puutyöt. Kerran opittuani kantapään villasukkaan, jäin koukkuun. Villasukka on mahtava neule. Niitä tarvitsee aina eikä mikään kaupallinen tuotos vedä vertaa käsintehdylle. Villasukka ei ole yksitoikkoinen suoritus vaan jokaisesta sukasta voi tehdä juuri sellaisen kuin sillä kertaa haluaa. Yleensä parin sukat ovat vähän erimittaisia, sillä olen vähän huono tai laiska laskemaan kerroksia, silmämääräisyys usein riittää. Onneksi sukkiin sujautettavat jalatkin ovat yleensä eriparia. Sukan perusohjeesta on monta versiota ja luovuus pääsee valloilleen varren kuvioissa. Joskus vaihtelua voi hakea aloittamalla sukan kärjestä. Perussukan ollessa mielessä kirkkaana samanaikaisesti voi katsella vaikka televisiota.

Saavuttuani tänne Etelän kylmään, raakaan talveen aloitin uuden sukkaparin kutomisen. Halusin sukkiin saman kuvion, jonka olin tehnyt kummitädin joululahjasukkiin. Olga-sukissa oli mielestäni sopivan erilainen kuvio, jota oli myös hauskaa neuloa. Ostin itseraidoittuvaa lankaa, jotten joutuisi kärsimään jämälankakeristä täällä vaihdossa. Laiskana ihmisenä haluan päästä helpoimmalla ja jätän yleensä mallitilkut tekemättä. Niin kävi tälläkin kertaa ja sukan varresta tuli tukisukkahenkinen. Kelpaa sitten matkustaa pidempiäkin lentoja. Sukkia olen käyttänyt ahkerasti vielä ihan huhtikuussakin, joten ne tulivat tarpeeseen.



Käsityöinnostukseni ei ole tarkoittanut vain neuleita. Rakkaita vaatteita tulee käytettyä enemmän kuin muita ja tällä kertaa ihana punainen villatakkini hajosi kyynärpäästä. Olen tainnut lukea se päällä liian moneen pääsykokeeseen ja tenttiin tai nukkunut jossain luennolla pää käsissä kyynärpäillä pöytään nojaten. Puhdas villa ei loputtomiin kestäkään kulutusta, mutta onneksi olen Partiotytön käsikirjani (1953) huolella lukenut. Aion nimittäin paikata kyynärpäät ja sitä varten ostin jo oikean väristä lankaa ja jopa kangaspaikat välttääkseni puhkeamisen uudestaan. Tarkoituksenani oli tehdä tämäkin lomalla, mutta enpä saanut aikaiseksi. On vain otettava itseään niskasta kiinni. Nyt kun täällä yleisellä paikalla tätä paikkausoperaatiotani julistan niin sopii sitten kylillä tulla kyselemään, miten projekti edistyy.



Täytyy tehdä myös tunnustus: olen hurahtanut amigurumiin eli japanilaiseen pienten söpöjen maskottien virkkaamiseen. Jo sanan kirjoittaminen tuottaa ongelmia, kirjoitin vaikka kuinka monta kertaa peräkkäin arumigumi. Yhtään otusta en vielä ole tehnyt, vain pari kokeiluvartaloa. Löydettyäni tämän viilityksen halusin heti ostaa ohjekirjoja, kun kaikki näytti niin söpöltä ja kivalta ja harmittomalta. Nyt minulla on kasa puuvillalankoja, virkkuukoukkuja, huopaa silmiksi ja vanua täytteeksi. Huhhuh! Mitä enemmän näitä otuksia mietin, sitä useammin mieleeni tuli harrastuksen järjettömyys ja lopulta epäekologisuuskin. Vaikka tavallinen neuleharrastuskin tuottaa maailmaan lisää tavaraa, olen aina ajatellut tuotosteni olevan hyödyllisiä, kuten villasukat, pipot, hanskat ja kaulaliinat. Nämä amigurumi-otukset onnistuessaan voivat tuottaa iloa, mutta innostuksen mentyä päätynevät sinne kuuluisaan johonkin. Toisaalta jämälankaa jää aina ja otukset nielevät sitä hyvin vähän. Voinhan myös alun alkaen tehdä vain tarpeellisimpia ötököitä. Minulla ei siis voi olla edes harmitonta pientä harrastusta ilman huolta sen vaikutuksista. Katsotaan, mitä tapahtuu, kun saan edes sen ensimmäisen ötökän lopulta valmiiksi asti.


Houkutusten kirjoja ja Göteborgs Postenin lehtijuttu, joka sysäsi innostuksen.


Mummohan se tämänkin paketin jämälankoja minulle kotoa lähetti.

Otsikkon "Mummoilua" oli tarkoitus provosoida. Olen vähän jälkijunassa kirjoittamassa, että neulominen on nyt nuortenkin juttu. Eikä käsitöitä enää voida pitää vain mummojen puuhasteluna, siitä on kirjoitettu lehdissä jo pitkään. Otsikko on kuitenkin hatunnosto Mummolle, joka on kärsivällisesti auttanut minua oppimaan kaikenlaisia pieniä käsitöitä. Siltä pohjalta on sitten voinut jatkaa ohjeitten avulla ihan villapaitoihin asti. Mummojen elintavat ovat muutenkin mieleeni: elellään rauhassa, katsotaan dekkarisarjoja kääntäen pää jännittävissä kohdissa, kahvitellaan ystävien kanssa, käydään kävelemässä ja vaikka sitten kudotaan, niin kauan kuin nivelet pelaavat.

Koti-ikäväpilleri

Tällä kertaa kuvat ovat isän tekijänoikeuden alla, mutta luvanvaraisesti tänne ladattuja. En jaksanut enää samaa saarta kauheasti kuvat. Vrångö uudestaan.

Bätebackenin lounasantia.



Pääsiäiskokko kasattuna, emme tosin jaksaneet koskaan mennä katsomaan itse polttoa. Ilotulitteita näki ihan hyvin olohuoneestakin.

Loman ja arjen suhde on usein vaikea. Lomailen toista viikkoa koulusta, mikä on toki mahtavaa rankahkon kouluputken jälkeen. Ensimmäinen viikko ja loma sujuivat varsin mukavasti: tekemistä riitti ja isäkin tuli piipahtamaan pääsiäiseksi. Valtavien univelkojen paikkaaminenkin kävi ihan työstä. To do -listaa on tehty tämän verran:

- Valokuvausretki Kungsladugårdeniin ja Mariaplanin nakkikiskalle
x Käy jollain muulla saarella kuin Styrsö tai Donsö
x Palmhuset (Kasvihuone? Ota selvää)
x Farsan-leffa
- Keillers park (Lonely Planetin mukaan parhaat näkymät kaupunkiin)
- Bohusleden (Vaellusta/patikointia ruotsalaisittain? Ota ainakin selvää)
x/- Kaffe Moster ja Cafe Tintin (Jos menee joka päivä näiden ohi haaveillen, on pakko kokeilla ainakin toista)
- Brogyllens konditori (Jatkoa sarjaan kahvilat, joissa haluaisin käydä)

Käymättäjääneistä kohteista olen myös löytänyt tarkentavaa tietoa. Keillers park on googlesta löytämieni lähteiden mukaan paikka, jossa on tapahtunut raakoja murhia. Ei kiitos, minulla on jo muutenkin liian hyvä mielikuvitus. Bohusledenille lähtöön tarvitsisi ehkä kaverin, paremman sään ja ehkä vähän lisää varusteita. Patikointi on mulla haaveissa myöhemmin keväällä ennen kotiinlähtöä, mutta voi olla, että Ruotsin vaellukset jäävät johonkin toiseen vuoteen (kesään). Nyt on varmasti jatkettava listan täyttämistä uusilla asioilla, sillä vaikka kahvittelu kivaa onkin ja säät välillä suosivat kuvausta, tarvitaan jotain uutta kivaa.

Täällä sisällä notkuminen ei nyt kauheasti innosta. Seurana on toki emäntäänsä kaipaava koira ja kaikki tavihorroksesta heräävät hämähäkit, mutta jotain viihdyttävää olisi keksittävä ennen viikonloppua. Tämän talon seinien sisäpuolelle on tosiaan kertynyt vähän liikaa tavaraa: koriste-esineitä ja kaikenmaailman virityksiä. Muistelen kaiholla omaa kotiani, jossa joskus tuntui olevan liikaa tavaraa - ei tunnu enää. Kaikki kasvit, valkoiset seinät ja rauhalliset kuviot voimistuvat mielessäni. Kai sitä jonkin sortin koti-ikäväksi voisi kutsua. Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että tästä tavaramäärästä on ollut myös valtavasti hyötyä vaihtari-ihmiselle, sillä en ole ole joutunut turvautumaan Ikean tavarataivaaseen kuin parin purkin verran.


Esimerkinomaisia kuvia talosta, jossa asun. En ole kuvannut tätä hirveästi, kun en kai halua muistella sisustusta erityisesti. Birgitta sen sijaan on todella mukava ja kärsivällinen, joten hänen läsnäolonsa korvaa paljon. Hän itsekin nauraa hankkimalleen tavaramäärälle. Birgitta on ollut nyt kolme viikkoa matkoilla.

Eilen isälle kämpän kuntoa voivoteltuani päätin kuitenkin ryhtyä hommiin. Asuinviihtyvyys ei kohoa surkuttelemalla, joten hankin kaksi tiskiharjaa ja viherkasvin. Kasvi on nyt huoneessani rauhoittamassa värikylläisyyttä: oranssit seinät, vihreä matto, siniset verhot, punainen päiväpeite ja keltaiset koristetyynyt. Tiskiharjoista toinen taas päätyi keittiöön ja toisen paikkaa vielä arvvon. Se saattaa odotella täällä huoneessani tai sitten mennä esim. kattilakäyttöön keittiöön. Keittiössämme on oiva laite - pöytämallinen tiskikone. Se ei toki poista kaikkea pinttynyttä likaa, joten täytyy olla varovainen ottaessaan kaapista astioita. Lian poistamiseen tiskiharja onkin hyvä keskintö, sitten vaan astiat koneeseen ja annetaan tiskiaineen poistaa rasva - voila! Kotona olen niin tottunut tiskaamaan kahdessa suuressa altaassa kuuman veden alla, joilloin astioista tulee varmasti puhtaita, elleivät ne ole maanneet pöydällä viikkokausia.

Täällä Ruotsissa olen törmännyt siihen, että monet tiskaavat käsin juoksevan veden alla. Siinä nyt varmasti kuluu paljon vettä (ei nyt ehk satunnaisten kuppien pesussa) enkä pysty ajattelemaan, että astiat olisivat sitten täysin puhtaita. Tulppia ei tunnu löytyvän isoihin, käsitiskin mahdollistaviin tiskialtaisiin. Voi kun olisi kotonakin tuollaiset altaat ja tulpat. Tätä tiskikulttuurien eroa olen pohtinut jo vuodesta 2007 nähtyäni erilaisia rättipesuja ja mitä sitä nyt huuhtelemaan -versioita. Yksi mahtava suomalainen keksintö uupuu lähes joka kodista: kuivauskaappi. Kaapin korvaajia ovat Ikean ja Clas Ohlssonin kaksikerroksiset tiskitelineet. Lasit tasapainoilevat niissä vinoilla ritilöillä. Minun kertyneet tiskimassani eivät varmaan koskaan mahtuisi sellaiseen, mutta maassa maan tavalla.

Biitsikausi on vasta tulossa.
Tekemistä on aivan kulman takana. Nyt on otettava lunkisti, että kohta jaksaa taas.

Koti-ikäväpilleriksi tällä kertaa käynee mämmi, jota on vielä yksi laatikko jäljellä sekä Mignon-munakenno. Jotain eksoottista sentään pitää olla, joten juon nyt påskmustia, mustaa omenalimpparia tai jotain sellaista. Hyvää on.