Kaupunkikokemukset – aurinkoinen Oslo

Loistava matkaseura ja kuorsaava setä

Koskaan ei Oslo ole ollut vielä näin lähellä, paitsi silloin kun teimme välilaskun lentokentälle matkalla kotiin joskus yli kymmenen vuotta sitten. Kolmas kerta toden sanoi ja tiimimme Sanni, Sanna ja Verna pääsi kuin pääsikin maailman kuudenneksi kalleimpaan (pää)kaupunkiin. Matkustimme mukavasti (niin mukavasti kuin bussilla melkein koskaan voi matkustaa) bussilla suoraa Götiksestä Osloon. Menomatkan bussissa olisi ollut jopa langaton netti, mutta viihdytimme toisiamme keskustelemalla ja seuraamalla kuorsaavaa setää takapenkillä.

Ensivaikutelma naapurimaamme pääkaupungista ei ollut ruusuinen. Keskusta oli G-borgiin verrattuna pääkaupunkimainen eikä kovin miellyttävä. Monissa paikoissa nenän valtasi Erikeeperin tuoksu ja oslolaisten imppaajien määrästä tuli kestovitsi matkalla. Hotellimme onneksi löytyi suhteellisen helposti keskeltä työmaata, mutta onneksi tilanne oli etukäteen tiedossa. Respan poika oli varsin valju ja vaikutti enimmäkseen siltä, että hän olisi työskennellyt useamman yön tai ainakin vuorokauden putkeen. Ensimmäisenä iltana kiertelimme lähikortteleita ja päädyimme iltapalalle Mäkkäriin. Siellä saattoikin sitten ihmetellä juustopurilaisen hintaa.

Liikennevaloissa varmistetaan viestin perillemeno

Lauantai valkeni pilvettömänä auringonpaisteena ja lastasimme mahamme täyteen energiaa hotelliaamiaisella. Ruskea juusto oli erikoinen kokemus, mutta muuten aamupala noudatti perinteistä linjaa. Oli ihanaa vain hakea lisää leipää, kun lisukkeet olivat valmiiksi siivutettuja. Näillä eväillä oli hyvä jatkaa tutkimaan kaupunkia. Kävelimme keskustan halki Kuninkaanlinnalle, joka oli hienoinen pettymys - olin odottanut edes vähän suurieleisempää kuin Suomen presidentinlinna. Onneksi muutama vartiosotilas sentään käyskenteli hassuissa hatuissaan linnan edessä.

Kuninkaanlinna

Seuraavaksi suuntasimme Vigelandin puistoon, jossa on valtavasti erilaisia ihmispatsaita. Puisto oli täynnä ihmisiä, jotka paistattelivat päivää kanssamme. Joku oli jopa uskaltautunut piknikille. Nälkä alkoi kuitenkin jo uhkaavasti vaania ja päädyimme etsimään ruokapaikkaa. Klassinen matkailmiö tuli tutuksi: käveltiin ympäriinsä etsien sitä oikeaa ja lopulta oltiin niin väsyneitä, että mikä tahansa olisi voinut kelvata. Onneksi tuolla väsyneellä hetkellä törmäsimme Bolivariin, trendikkäästi sisustettuun kahvila-ravintolaan. Ruuan hinta yllätti kerta toisensa jälkeen, vaikka olimme totta kai kuulleet varoitukset hintatasosta. Ceasar-salaatti maksoi lähemmäs 20 euroa, joten ulkona syöminen ei houkutellut erityisesti yhden kerran jälkeen.

Cafe Bolivar

Ravittuina jatkoimme kaupungin valloittamista jalan ja haimme jälkkäriksi jätskiä ja vohvelin ja lähdimme rantaan istuskelemaan puistonpenkille. Tarkkailimme oslolaista katumuotia ja totesin, että ruotsalaiset ovat keskimäärin tyylikkäämpiä ja he myös seuraavat enemmän pintamuotia. Converset olivat selvästi tulossa Osloon, mutta siellä piti pintansa myös lenkkarit kaupunkikenkinä. Siis sellaiset juoksulenkkarit tai sitten mallia Nike ja neljä pyöreää iskunvaimenninta näkyvillä kantapään alla. Trikoissa eil leggingseissä mentiin huomattavasti pidemmälle kuin Suomessa aikanaan (en toki tiedä, mitä kevät on nyt siellä saanut aikaan), sillä paita ei enää peittänyt takamusta vaan trikoopeppuja pyöri ympäriinsä valtoimenaan. Eräät seepratrikoot jäivät ikimuistoiseksi näyksi verkkokalvoille ja sieltä pidemmälle.

Oslo by night huoneestamme 12. kerroksesta nähtynä

Illalla jatkoimme kotipileillä hotellilla. Yrittäessämme sisään ovesta yksikään avainkorteista ei toimi. Väsyneenä raahaudumme kaksitoista kerrosta alaspäin hissillä ja aneeminen poika respassa aktivoi korttimme uudestaan. Raahaudumme takaisin ylös ja potkaisemme kengät jalasta. Pileisiin tarvittiin myös musiikkia ja kun olin raahannut koneen mukaan, sieltä sitä oli hyvä kuunnella. Tarjolla oli langaton netti, johon tarvittiin salasana. Saadakseen koodin tarvittiin seuraavat toimenpiteet: 1) soita respaan, lamaantunut poika vastaa, 2) kysy koodia, saa vastaukseksi: ”Se löytyy televisiosta”, 3) käy television joka ikinen kanava läpi, 4) hermostu ja suutu (ainakin mielessäsi), 5) vedä henkeä, 6) soita uudestaan ja saa vastaus: ”Ai, et löydä televisiosta, no, annan sinulle koodin…” ja 7) kirjoita koodi ylös ja kirjaudu nettiin, helppoa ja kätevää.

Oslon oopperatalo ja koko matkaseurue. Oltiin me siellä!

Lauantai-ilta meni yllättävän myöhään jutellessa kaikesta maan ja taivaan välillä. Sunnuntaina aurinko paistoi taas kirkkaasti ikkunasta. Aamupaln jälkeen oli jo aika luovuttaa huone, mutta onneksi saimme jättää tavarat säilytykseen respaan. Tallustimme autioilla kaduilla ennen kahtatoista ja löysimme sattumalta Oslon hienon oopperatalon. Suunnitelmissa oli myös vierailla Nobelin rauhankeskuksessa, jossa sijaitsee Nobel-museo. Kingistä Obamaan –näyttely oli käynnissä viimeistä päivää, joten opiskelijat pääsivät ilmaiseksi museoon. Sokerina pohjalla oli vielä hintaan kuuluva englanninkielinen opastus museossa. Totesimme saavamme museosta enemmän kuuntelemalla kuin itse lukemalla tauluista. Kolmen vartin kierros osoittautui mielenkiintoiseksi, vaikka opas välillä keskittyikin liikaa Alfred Nobelin rakkauselämään. Meille selvisi myös, miksi Obama sai palkintonsa. Herra Nobelilla oli kolme kriteeriä rauhanpalkinnon saajalle. Hänen oli täytynyt lisätä veljeyttä ihmisten välillä, vähentää sotilaiden määrää ja osallistua aktiivisesti rauhankonferensseihin. Obama on yhdistänyt kansaa ja lähentänyt eri kansanryhmiä . Hän on ottanut ydinasekysymykset uudestaan esiin ja vähentämässä niiden määrää. Ja hän on puhunut YK:ssa, joka nähdään nykyajan pysyvänä rauhankonferenssina.

Nobel Fredssenter

Museokaupassa olisi ollut vaikka mitä hienoa, kuten vauvanvaate, jossa luki: ”Nobelin rauhanpalkinnonsaaja kandidaatti” (anteeksi huono suomennos, en tarkalleen muista, mitä paidassa luki englanniksi). Ostin tiskirätin, jossa lukee: ”Happiness is not something ready made. It comes from your own actions. Dalai Lama”. Rauhanpalkinnonsaajilla on ollut paljon hienoa sanottavaa. Ainoa miinuspuoli kaupassa oli se, että kaikille muille 2000-luvun nobelisteille oli oma postikortti, mutta Mara oli kylmästi jätetty pois. No ei sitä Obama-korttiakaan löytynyt. Täytyy toivoa, että Mara oli vain tilapäisesti loppu suuren suosion vuoksi.

Loppuun vielä kuvasarja "näin opit paikallisilta":

Bongaa sopiva tietämätön opettaja ja kummallinen tapa.

Kokeile itse perässä.

Voila! Opit käyttämään supermarketin leivänsiivuttajaa.